Meillehän ei ikinä pitänyt tulla koiraa. Perheessämme on allergisia, minä, äitini ja toinen veljeni. Luulimme ettemme ikinä voisi kuvitellakkaan koiran ottamista. Isäni vanhemmat ovat pitkänlinjan cavalier kasvattajia. Pienenä, joka joulu oli joulupukin listassa ensimmäisenä koiranpentu. Nooh, pukki sitä ei ikinä tuonut. Lopulta kuulimme että on ns. "allergiakoiria" olemassa ja aloimme ottaa niistä selvää. Rotua pohdimme pitkään ja bichon-ryhmän koirat nousivat pinnalle.
Totesimme että frisee ei ole hyvä, koska sitä täytyy trimmata. Löysimme bolognesen, tuon hölmön näköisen harvinaisen rodun. Äiti soitteli yhdelle kasvattajalle, sielä oli urospentu vapaana. Se varattiin meille. Kuitenkin tuli ilmi, että pentueen emälle ei ole tehty terveystarkastuksia, joten peruimme varauksen koska niitä ei ollut ajatuskaan tehdä.
Sitten löysimme havannankoiran. Tuon pienen suloisen nappisilmän, joita oli vielä kaiken värisiä! Alkoi kysely kasvattajilta. Kenelläkään ei ollut pentuja. Ei yhdelläkään kasvattajalla, sillä hetkellä. Pariin paikkaan oli tulossa, joista teimme ns alustavat varaukset. Toinen narttu jäi tyhjäksi, ja toiselle syntyi vain yksi tyttö jonka kasvattaja tahtoi itse pitää. Äiti soitti myös Tainalle, josta meillä siis nämä kaikki ovat. Silloin Taina sanoi ettei pentuja ollut.
Nooh, mistään ei pentua löytynyt. Olimme keskenämme puhunut että värillä ei ole väliä, mutta jos saisi päättää, niin mustavalkoinen olisi kivoin! Päätimme äitin kanssa lähteä katsomaan yhteen näyttelyyn minkälaisia nämä hurmurit nyt sitten ovat. Istuskelimme kehänlaidalla, tajuamatta mistään mitään. Olimme siis ottamassa kotikoiraa. Ei, me emme tahdo näyttelyihin, ihan vain kotikoira. No, siinä kehää katsellessa yhtäkkiä eräs kasvattaja tuli luoksemme ja kysyi olemmeko siinä ja voisimmeko pitää hänen koiraansa hetken. Kyllä me siinä istuskelimme ja pidimme tuota mustavalkoista havannankoiraa remmimme päässä. Voi että, tuollaisen kun saisi. No kasvattaja tuli sitten koiransa noukkimaan ja kiitteli avusta, heillä oli paljon koiria ja parasnarttu kehää silloin siinä ilmeisesti eleltiin. Äiti tunnisti kasvattajan ja muisti että oli hänen kanssaan puhunut, heillä ei ollut pentuja. Menimme kuitenkin kyselemään heiltä kehän jälkeen, että tietäisivätkö he ketään kenellä olisi pentuja. Silloin kuului lause "no itseasiassa meille syntyi juuri pennut, sielä olisi mustavalkoinen narttu pentu vapaana". Siinä vaiheessa naamani varmaan loisti kuin naantalinaurinko, olisiko meidän mahdollista saada se! Siinä sitten pentu varattiin meille. Menimme sitten parin viikon päästä katsomaan tätä 3 viikon ikäistä pentua.
Sinne me sitten suunnattiin, koko perheen voimin katsomaan meidän tulevaa pientä prinsessaa. Voi kuinka pieni ja ihana se olikaan! Kyllä siinä perheen miesväkikin hurmaantui pieneen nappisilmään, vaikkei se silloin vielä kovin menevä ollutkaan. Seuraavan kerran kävimme 5 viikon iässä katsomassa pentuja, silloin vauhtia jo piisasi ja pihalla painettiin menemään! Odottavan aika oli pitkä, mutta lopulta koitti se päivä kun sitten haimme Pipsan kotiin :) Muistan sen päivän kuin eilisen, kun ensimmäisen kerran se pienestä boksistaan astui kotipihan nurmikolle ja ihmetteli uusia maisemia:)
Ja meillehän ei siis pitänyt tulla kuin yksi koira. Yksi kotikoira.
Vajaa vuoden verran kului, ja aloimme pohtia että tarviihan Pipsa kaverin. Siinä vaiheessa oltiin Pipsan kanssa jo yksi pentuluokka, ja pari junnuluokan näyttelyä käyty, niin sai kasvattaja meidät innostumaan touhusta, vaikkei Pipsa mikään valioyksilö ollutkaan. Eihän me mitään tajuttu, oli vaan hauska käydä! Siinä sitten hieman mietin että josko saisin itselleni näyttelykehiin koiran. Oli selvää, että Tainalta tulisi seuraavakin meille. Kyseltiin siinä sitten että milloin pentuja olisi tulossa. Halusin vaalean, en toista mustaa.
No syntyi sitten Siirin pentue, yhdeksän pientä pentua. Kaksi valkoista narttua. Siinä vaiheessa ajattelin että josko siitä saisin... Kävimme pari kertaa pentuja katsomassa. Sieltä meille sitten valikoitiin kahdesta valkoisesta tytöstä, että kumpi olisi lupaavampi kehiä ajatellen. Siiri oli pentueen suurin rötkäle, mutta oli kokonaisuudessaan lupaavampi kuin toinen. Toinen oli menossa kotikoiraksi, joten heille ei ollut väliä kumpi tulee. Lopullinen päätös syntyi vasta päivää, paria ennenkuin pennun kotiin haimme. Sieltähän se Siiri sitten meille tupsahti Pipsan kaveriksi.
Kaksi, ei yhtään enempää.
Niin vain sitten päätin, että Sofian pennun haluan. Tuon hurmaava luontoisen, kaunis rakenteisen ihastuttavan neitosen pennun minä haluan. Äiti aina totesi että "no siinähän haluat". Ja tästä on siis aikaa jo pari vuotta, Sofia ei silloin vielä kovin vanha ollut, eikä sille ollut pentuja juuri tulossa. Sitten kuulin Nealta, että Sofia astutetaan. Manulla, tuolla upealla uroksella. Vau, minkälaisia pentuja sieltä mahtaa tulla.. No astutus ei sitten onnistunut, ja Sofia jäi tyhjäksi. No, jäipähän aikaa suostutella vanhempia, he eivät ideasta innostuneet alkuunsakkaan.
Välissä katselin jo pentua muualtakin, joitakin kivoja yhdistelmiä oli tulossa. Mutta ei mikään sitten iskenyt niin paljon että olisi sieltä itselleen pentua halunnut. Yksi kyllä löytyi, mutta vanhempien vastaus oli ei. Lisäksi luovutusikä olisi ollut juuri samoihin aikoihin kuin Siiri oli polvileikkauksessa, joten siltäkin kannalta asia oli ei.
No, Sofia astutettaisiin syksyllä uudestaan ja sitä odotellessa. Lopulta sitten Sofin masussa alkoi pikkuiset kasvaa, sen jälkeen se odotus että mitä sieltä tulee... Vanhempia koko aja suostutellen. Ystäväni Nea, kenen kanssa siis Sofia on Tainan kanssa yhteisomistuksessa, oli meillä joululomaa viettämässä. Sofia oli Äinäällä, synnytys lähellä. Tapaninpäivästä asti odotimme ja kyttäsimme että sieltä jotain uutisia kuuluisi. Lopulta, joulukuun 28 päivä myöhään illalla, melkein puoliltaöin kuului viesti, että ensimmäinen pentu oli syntynyt. Synnytys oli helppo, 4 pentua ja ne putkahtivat tunnissa kaikki pihalle. Siinä vaiheessa pystyiin vaan toteamaan että "perkeleen Sofia, vaan yks tyttö". Ajattelin, etten sitä saisi koska en tahdo sijoituskoiraa, ja Taina sen varmaan sijoittaa. Niin, ja ei porukatkaan ollut vielä siihen edes suostunut. Itse olin kyllä varma asiasta. No aikaa kului ja pennut kasvoi. Kävimme niitä pariin kertaan katsomassa. Edelleenkään ei siis ollut varmaa saisinko pennun.
Toisella kerralla käydessämme pennuilla oli ikää 5½viikkoa. Katselin ja kääntelin ja vääntelin pentua, ja totesin että kyllä, kyllä minä sen tahdon.
Kävi ihme, ja sain kuin sainkin porukat suostumaan pentuun. Taina siis koko ajan tiesi, että olin pennusta kiinnostunut. Sitten äiti soitteli hänelle ja kyseli mitä pennulle aikoi. No, varmaa vastausta ei ollut. Tytölle olisi ollut useampi ottaja. Turkista olisi mahdollisesti tulossa haastava, mutta itse ajattelin pärjääväni kyllä haastavammankin turkin kanssa, eihän Pipsallakaan helppo turkki ole. Lopulta sitten sain sen kuulla, meille pentu muuttaisi!
Unelmani olisi täyttymässä, Sofian soopeli tyttö muuttaisi meille ! :) Tilda onkin kyllä täyttänyt paikkansa, tuo hurmaava, reipas, kaunis, iloinen tyttönen, jolla vauhtia piisaa vaikka kuinka monelle muullekkin jakaa! :))
Ja nyt, niinkuin jokaisen jälkeen, totean että ei enempää kuin kolme! :D Mutta kyllä se tähän jäävät, haaveissani on sitten hankkia villakoira kunhan omaan kämppään muutan, jolloin ainakin Tilda on sitten mukanani! :)
Tainalle suuri kiitos näistä kaikista kolmesta hurmurista! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti